lauantai 28. syyskuuta 2013

Elokuu 2013

Elokuussa ehdittyä: musiikkia, melontaa ja muuttokuormaa, hölkkää ja humputtelua, telttailua ja terassia, Iidan iloista naurua



1.8.2013 Sirpan kanssa Viinikylässä, Martin ja argentiinalaista tangoa, tietenkin


 3.8.2013 Pertti lähtee Pirkan retkisoutumelontaan

3.8.2013 Aurinkoinen terassi-illallinen


5.8.2013 Nic Ejstedin vetämällä Vihurin melontakurssilla Rauhaniemessä


 7.8.2013 Aino Venna Keskustorin ohjelmateltassa

 10.8.2013 Koverolla melontaretkellä

 10-11.8.2013 telttayöpyminen!

 24.8.2013 Milkaa muuttamassa Tampere-Tornio


 24.8.2013 Umpitunnelin ruokalistaa


 25.8.2013 Uudet torniolaiset


 25.8.2013 Varpunen på svenska sidan, Haparanda


28.8.2013 Netan ja Iidan kanssa Kyöstin lampaita ruokkimassa



 Vähänkö on hauskaa!!





 30.8.2013 Härmälänrannan Venetsialaiset

 Tuija taiteilee

 Surkea äänentoisto ja huonot esiintyjät..


 ... mutta kaunis ilta muuten


 31.8.2013 24h-hyväntekeväisyysjuoksu Tampereen keskustassa









Kameran ulottumattomiin jäi vielä mm. Pertin syntymäpäiväillallinen, Bo Kaspers Orkester ja Eva Dahlgren yhteiskonsertti Turun Logomolla, puukuorman teko ja paskahuussin tyhjennys mökillä, Les Miserables avoimet harjoitukset Tampereen Teatterissa. Kesällä ehtii ja on energiaa touhuta, tunnelmasta toiseen!!


Ja sitten tuli syksy.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Paluu minääni



Jostain on pakko saada ryhtiä. Vanha energinen ja oma aktiivinen minäni on laahustanut hartiat lysyssä nyt liian kauan. Taivaalta putoava harmaus on painanut olkapäitä nyt niin tanakasti, että eihän tätä enää kestä! Pakko tehdä asialle jotain. 

Aurinkoa ei oikein taivaalle saa aseteltua, tai edes pilviä puhalleltua sen edestä pois, eli pitänee keskittyä siihen mitä pystyy tekemään. Aikaakaan ei mistään saa edes ostettua, joten ainoa keino on priorisoida, asettaa tavoitteita, yrittää toimia kohti tavoitteita, yrittää luovia ”pitää tehdä” ja ”haluan tehdä” –asioiden välillä.

Siispä ensin aivojen kääntö kohti positiivista ajattelua, huolimatta siitä mitä arjen räntäsade yrittää niskaan kaataa. Nokka kohti entistä liikunnallista, sosiaalista ja harrastavaa elämää! Milloin olenkaan viimeksi käynyt taidenäyttelyssä, teatterissa, elokuvissa… kirja lojuu pölyttyneenä yöpöydällä. Pienin askelin, mutta suunta selvillä.

Toinen uusi työpaikka yli 5-kymppiselle mummulle puolen vuoden sisään – ei ihan huono! Uusi työ on huomattavasti lähempänä, jopa juoksumatkan päässä! Työ on melko erilaista mitä olen koskaan tehnyt: haastetta riittää, mutta uuden opettelu ei kai ole kielletty vielä mummuiässäkään..? Työpaikan sisäilma ja ilmapiiri pursuaa positiivisuutta. Jokapäiväinen päänsärky katosi, ja aurinkokin alkoi paistaa!

Balettitunnit, kiinantunnit, spinning, sulkapallo ja satunnainen kahvakuula ja vielä satunnaisempi hölkkäily ovat palauttaneet minua takaisin itseeni. Hiihto aurinkoisella säällä järven jäällä oli – no ihan yhtä kamalaa kuin muistinkin sen olevan… Grillimakkaran, kahvin ja portviinin eväsvoimalla sinnittelin 3 hiihtokertaa. Sitten ladut onneksi loppuivat.

Olen jo tavannut monia ystäviänikin: tupaantuliaisten, ruuan, oluiden ja kahvien äärellä. Pitkästä, pitkästä aikaa! Ja mielen kevätsiivouksen ohessa olen tyhjentänyt turhaa tavaraa Mustaan Lampaaseen, Hopeen, UFFiin, kierrätykseen, roskiin… Välillä väsymys on vielä hiipinyt takaisin, ja on ollut pakko antaa hetkeksi periksi. Olen siis ollut itselleni armollinen, antanut luvan olla myös väsynyt, mutta ei uupua väsymyksen alle.

Elokuvia, konserttia, Budapestin matka, 10-v-hääpäivän viettoa… Pään sisäinen värimaailma alkaa muuttua hailakan harmaasta lämpöisempiin sävyihin! Eihän tämä nyt ruusuilla tanssimiseksi ole muuttunut: kantakalvo ei ole edelleenkään antautunut, ja takareisi revähti baletissa pahemman kerran, eli juokseminen on ollut kovin vähäistä ja puolimaratonhaaveet saa tältä kesältä unohtaa.

Suunnitelmissa on kuitenkin jo enenevässä määrin monipuolisia kivoja asioita. Maantiepyörät on kaivettu esiin talven pölyjen alta – jokunen lenkkikin jo tehty, ja puuskutettu päälle.

Minä tulen.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Rest, rest in peace - You must go, heaven is your home now





Niin alkoi tämä vuosi surullisissa merkeissä: äiti nukkui pois. Sananmukaisesti. Tammikuun alkupäivät istuimme isän ja Sarin kanssa välillä yötä päivääkin äidin sängyn vieressä, ja saimme sitten olla myös häntä kädestä pitämässä hänen lopulta jatkaessaan rauhaisaa untaan ikuiseen uneen. 

Käsittämättömän lopullinen hetki, johon ei mitenkään ollutkaan pystynyt valmistautumaan, vaikka sen vääjäämätön lähestyminen olikin ollut tiedossa jo pitkään. Lääkäri kävi toteamassa, että hengitys ja sydämenlyönnit ovat loppuneet, julistamassa siis kuolleeksi. Heti kun hoitajat olivat laittaneet äidin ”valmiiksi”, kauniisti pitsipeiton alle, vietimme pienen hiljaisen hetken Hoitokodin kappelissa, jätimme viimeiset kyyneleemme äidin poskille, viimeiset silitykset kämmenselälle, hiussuortuviin. 
Isä sytytti muistokynttilän, vapisevin käsin.

Jonka jälkeen piti keskittyä huoneen tyhjentämiseen, tavaroiden pakkaamiseen, ja tulevan suunnitteluun. Saimme jostain ylimääräisen energialatauksen ja lähdimme samoilta sijoilta hautaustoimistoon. Mikä oli toisaalta hyvä, koska se olisi ollut edessä joka tapauksessa seuraavana päivänä. Hautaustoimistossa kaikki sujui yllättävän nopeasti ja sujuvasti, johtuen siitä, että äiti oli tehnyt kaiken meille niin helpoksi: lähes kaikkiin kysymyksiin, mitä siellä kysyttiin, meillä oli äidin antama vastaus valmiina. 

Tulevan kahden viikon työmäärä kuitenkin yllätti: kaikki energia (jota ei juuri ollut) jota työpäivän jälkeen jäi (josta ei siis ollut mitä jäädä), meni erinäisiin paikkoihin soitellessa, käydessä, kysellessä, tilatessa, varatessa, peruessa, sopiessa  jne.

Loppujen lopuksi siunaustilaisuus ja muistotilaisuus saatiin kuitenkin kunnialla pidettyä, suunnitelmien mukaan 2 viikon kuluttua kuolemasta. Ja mielestäni edelleen tuonakin päivänä kaikki sujui kuten äiti oli kertonut haluavansa. Kaikilla siunaustilaisuuteen tulijoilla oli ainoastaan 1 muistokukka, veisattiin äidin toivomia virsiä, muistotilaisuudessa tytöt lauloivat äidin toivomia lauluja, Impi luki äidin hänelle kirjoittaman 60v-syntymäpäivärunon – paljon löytyi muisteltavaa. Ja löytyy edelleenkin.

Tätä kaikkea ruljanssia edelsi ja seurasi se, että juuri hiukan tasaantunut unitilanteeni laukesi päälaelleen, ja olin jo epätoivoisen väsynyt, pystymättä kuitenkaan nukkumaan. Pystyn nyt äärettömän hyvin kuvittelemaan miltä zombieista tuntuu, sen perusteella miltä ne näyttää. Minä aloin näyttää täsmälleen samanlaiselta. Kasvot kalpeni, mustat pussit silmien alla kasvoi. Hiukset laitoin välillä hätäponnarille… Aamupalapöydän toiselta puolelta kuului vakkarilause: ”Sä oot kyllä tosi väsyneen näkönen”… ja ”Koittasit nyt nukkua”. Ja mä koitin, mutta sepä ei ollutkaan itse säädeltävissä. Lääkäri kirjoitti unilääkkeitä, kokeilinkin, mutta en oikein tykännyt, kun niistä jäi vielä seuraavaan aamuunkin melkoinen pöhnä. Joten kokeilen nyt melatoniinia, hiukan luonnollisempaa konstia. Ja unta kyllä tulee, muttei vieläkään aina tarpeeksi, ihan aamuun asti. 

Odottelen ajan kulua.