Niin alkoi tämä vuosi surullisissa merkeissä: äiti nukkui pois. Sananmukaisesti. Tammikuun alkupäivät istuimme isän ja Sarin kanssa välillä yötä päivääkin äidin sängyn vieressä, ja saimme sitten olla myös häntä kädestä pitämässä hänen lopulta jatkaessaan rauhaisaa untaan ikuiseen uneen.
Käsittämättömän lopullinen hetki, johon ei mitenkään ollutkaan
pystynyt valmistautumaan, vaikka sen vääjäämätön lähestyminen olikin ollut tiedossa jo pitkään.
Lääkäri kävi toteamassa, että hengitys ja sydämenlyönnit ovat loppuneet, julistamassa
siis kuolleeksi. Heti kun hoitajat olivat laittaneet äidin ”valmiiksi”,
kauniisti pitsipeiton alle, vietimme pienen hiljaisen hetken Hoitokodin
kappelissa, jätimme viimeiset kyyneleemme äidin poskille, viimeiset silitykset
kämmenselälle, hiussuortuviin.
Isä sytytti muistokynttilän, vapisevin käsin.
Jonka jälkeen piti keskittyä huoneen tyhjentämiseen,
tavaroiden pakkaamiseen, ja tulevan suunnitteluun. Saimme jostain ylimääräisen energialatauksen ja lähdimme samoilta sijoilta hautaustoimistoon.
Mikä oli toisaalta hyvä, koska se olisi ollut edessä joka tapauksessa seuraavana
päivänä. Hautaustoimistossa kaikki sujui yllättävän nopeasti ja sujuvasti,
johtuen siitä, että äiti oli tehnyt kaiken meille niin helpoksi: lähes kaikkiin
kysymyksiin, mitä siellä kysyttiin, meillä oli äidin antama vastaus valmiina.
Tulevan kahden viikon työmäärä kuitenkin yllätti: kaikki energia (jota ei juuri
ollut) jota työpäivän jälkeen jäi (josta ei siis ollut mitä jäädä), meni
erinäisiin paikkoihin soitellessa, käydessä, kysellessä, tilatessa, varatessa,
peruessa, sopiessa jne.
Loppujen lopuksi siunaustilaisuus ja muistotilaisuus saatiin
kuitenkin kunnialla pidettyä, suunnitelmien mukaan 2 viikon kuluttua kuolemasta.
Ja mielestäni edelleen tuonakin päivänä kaikki sujui kuten äiti oli kertonut
haluavansa. Kaikilla siunaustilaisuuteen tulijoilla oli ainoastaan 1 muistokukka,
veisattiin äidin toivomia virsiä, muistotilaisuudessa tytöt lauloivat äidin
toivomia lauluja, Impi luki äidin hänelle kirjoittaman 60v-syntymäpäivärunon –
paljon löytyi muisteltavaa. Ja löytyy edelleenkin.
Tätä kaikkea ruljanssia edelsi ja seurasi se, että juuri hiukan
tasaantunut unitilanteeni laukesi päälaelleen, ja olin jo epätoivoisen väsynyt,
pystymättä kuitenkaan nukkumaan. Pystyn nyt äärettömän hyvin kuvittelemaan
miltä zombieista tuntuu, sen perusteella miltä ne näyttää. Minä aloin näyttää
täsmälleen samanlaiselta. Kasvot kalpeni, mustat pussit silmien alla kasvoi. Hiukset
laitoin välillä hätäponnarille… Aamupalapöydän toiselta puolelta kuului
vakkarilause: ”Sä oot kyllä tosi väsyneen näkönen”… ja ”Koittasit nyt nukkua”.
Ja mä koitin, mutta sepä ei ollutkaan itse säädeltävissä. Lääkäri kirjoitti
unilääkkeitä, kokeilinkin, mutta en oikein tykännyt, kun niistä jäi vielä seuraavaan
aamuunkin melkoinen pöhnä. Joten kokeilen nyt melatoniinia, hiukan
luonnollisempaa konstia. Ja unta kyllä tulee, muttei vieläkään aina tarpeeksi,
ihan aamuun asti.
Odottelen ajan kulua.
 | |||
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti