Välillä iski totaalinen epätoivo - tästä ei voi tulla mitään, mun pää ei kestä, sekoan, en saa nukuttua... (Kts. aikaisemmat postaukset työstä...)
Mutta, jostain (työpsykologilta - noooot, unipillereistä - ehkä vähän...) sain kuitenkin jotain, jolla käännettyä ajatusmaailmaani. Ehkä. Tai tarkemmin ottaen opettelemaan antamaan periksi, oleen välittämättä. Kun ei kerta mistään tuu mitään, ja se ei todellakaan oo mun vika, enkä mä voi sille mitään, niin: antaa olla!
Ainahan voi yrittää (ja hakata päätään seinään vaikka kuinka kauan), mutta sitten keksin, että helpommalla pääsee kun antaa vaan olla, jättää omaan arvoonsa. Tosin koko ikänsä suorittavalle ihmiselle sen keksiminen ja varsinkin toteuttaminen vei vaan vähän aikaa. Eikä se nyt vieläkään aina ihan täydellisesti heti onnistu.
Sen verran sain irti työpsykologista, että otin päivittäiseen käyttööni hänen kysymyksensä "No mikä on pahinta mitä sitten voisi tapahtua?" Sepä!
Päätin, että minä ja mielenterveyteni on tärkeämpää kuin mikään työ. Minun ei tarvitse herätä aamulla liian aikaisin, jos väsyttää. Ja sen vuoksi saan myös valvoa illalla myöhään, jos siltä tuntuu. Olen käynyt aurinkoisina päivinä kävelylenkeillä kesken työpäivän, yrittänyt nauttia auringosta ja kiireettömyydestä, suorittamatta. Olen lukenut paljon - sillä saa ajatukset ihanasti muualle. Olen käynyt teattereissa ja konserteissa. Ja se meidän showtanssitorstai nyt on ihan omaa luokkaansa mielenterveyshoidossa - ollaan nimetty se meidän viikottaiseksi terapiatunniksi. Lisäksi tietysti vielä muu liikunta, mm. baletit ja salikäynnit.
Ystäviä tavatessa tulee syötyä ja juotua hyvin, ja samalla yhdessä rupatellessa maailma taas paranee ihan uusille uomille. Ja kas, tapaan nykyään vaan sellaisia ystäviä, joiden seurasta oikeasti nautin, kaikki entiset "olis kiva joskus nähdä" -tapaukset on jääneet kokonaan. Päätin että jos se olen aina minä, joka ottaa yhteyttä ja järjestää tapaamisen, niin varmaan sitä toista osapuolta ei sitten niin hirveesti kiinnosta? Kun ei mun oo pakko viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa, jotka vaan syö mun energiaani, eikä anna mitään! Ha, ja sama pätee myös sukulaisiin...
Kotia ollaan sisustettu mm. uudella taiteella - kauniita teoksia on kiva katsella - ja oikeestihan kotona ollaan kuitenkin aika paljon. Siis koko ajan. Kaikki arjen toiminnot sujuu oikein hyvin, kaiken aikaa tietty koitan keksiä vielä pieniä parannuksia niin että arki olis vieläkin helpompaa ja sujuvampaa. Kotimme on siihen tällä hetkellä täydellinen, niin että vaikka välillä muka katselemme asuntoilmoituksia joistain pienemmistä asunnoista, niin tosiasia on se, että tässähän me asutaan niin kauan kuin se on mahdollista. Talouden tai terveyden merkittävä huononeminen voi siihen sitten vaikuttaa.
Olen yrittänyt sallia itselleni myös tylsistymistä: ei oo koko ajan pakko suorittaa - ja silti kaikki (?) asiat on kuitenkin tullut tehtyä. No jaa, siivota vois kai useamminkin - mutta kun se keväinen siivoojakokeilukin meni taas persiilleen.... Ja on meillä oikeesti aika siistiä! Paikka kaikelle, kaikki paikallaan? Ja joo, siihen auttaa edelleen jatkuvasti käynnissä oleva tavarakaaoksen taltuttaminen, eli turhien, käyttämättömien tavaroiden poistot. Ja lisäksi se, että entistä harkitummin hankitaan uutta. Joskus onnistuu paremmin, joskus vähän huonommin... (Tästä projektista ulkopuolella on Pertin kalastusharrastukset ja autotalli - niihin mulla ei ole päätösvaltaa...)
"Hyvä tästä tulee" - meidän jokapäiväinen ihan pikkusen sarkastinen sanontamme töissä vähän kaikista asioista, jotka ei vaan toimi... Sitä odotellessa!
Mitä tässä ehkä yritän samalla myös itselleni todistella, on että ehkä mä sittenkin jotenkin selviän tästä, työnantaja ei saa eikä voi viedä mun mielenterveyttäni, vaan pidän ohjat omissa käsissäni, ja palaan takaisin nauttimaan elämästä! Mikään työ ei ole sen arvoista, että menettää sille elämänilonsa! Yöunet välillä vähän meni, mutta sekin asia on paranemaan päin.
Eli: Valoa tunnelin päässä?! 😀
