Kevät toi... rannoille hampparin..?

Sillä lailla! Yllättäen maaliskuun alussa huomasin olevani työtön, kun työtehtäväni päätettiin yhtäkkiä ulkoistaa! Ulkoistaminenhan tuntuu edelleen olevan päivän sana, ja sillä sitten varmaan saavutetaan monenlaisia etuja yrityksessä. Minulle henkilökohtaisesti se tarkoitti sitä, että Havannan talvilomailun jälkeen lomailu sitten jatkuikin samantien. 

Nyt olen sitten lomaillut kohta kuukauden, eikä ainakaan vielä ole tullut pitkästymisen hetkiä... Itse asiassa teinkin heti itselleni periaatteellisen päiväsuunnitelman ja vielä lisäksi yksityiskohtaisemman "työlistan" joka päivälle, jotta en vaipuisi pelkkään lötköttelyyn. Toki satunnainen lötköily on sallittua myös... =D

 

Tarkoituksena oli siis saada tehtyä sellaisia asioita, joihin ei ole ollut töissäkäydessä aikaa tai jaksaa, tai muuten vaan viitsimistä. Joten ensimmäisen viikon aikana siivosin koko huushollin, 185m2, pikkuhiljaa, huone huoneelta. Samalla kävin läpi kaappeja, komeroita ja laatikoita - turhia tavaroita lähti kirpputorille, lahjoitukseen Hopelle, lahjoituksiin yksityishenkilöille, roskalaatikkoon, uusiokäyttöön.... 

Pikkuhiljaa on siis tullut jo vähän lisää tilaa hengittää, mutta tuo poistoprojekti jatkukoon edelleen. Ylimääräisiä kiinatavaroita ja kuolinpesän jäänteitä kun tuntuu edelleen olevan enemmän kuin jaksaisi hallita, ja kaappien hyllyt ovat edelleen turhan täynnä. Minulla ei mielestäni juurikaan ole tunnesiteitä tavaroihin, mutta silti vaan luopuminen on välillä vaikeaa. Kun ei koskaan tiedä, jos sitä kuitenkin joskus tarttis... Ja onhan oikeesti jotain vanhaa säilytettykin, esim. äitin kalastajalangasta virkkaama päiväpeitto löysi tiensä vierashuoneen sängylle. Ja vanhat isot lusikka ja kauha päätyivät taiteeksi seinälle, vanhaa suomalaista sananlaskua mukaellen: "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia". =D

Seuraava urakka onkin sitten vaatekaapit - sieltä saattanee myös löytyä jonkin verran jotain, jonka voi hyvällä omallatunnolla määritellä tarpeettomaksi, ja joka voi sen myötä muuttua pyöräräteiksi tai tekstiilikierrätysmateriaaliksi.

Ammattijärjestäjän ohjeiden mukaan kun luopuminen on asia, jota kannattaa sinnikkäästi harjoitella. Jos ostaa kaksi paitaa, pitää myös luopua kahdesta - tavara ei voi liikkua vain yhteen suuntaan. Tätä ollaan jo Pertin kauluspaitojen suhteen ihan pakosti toteutettu, siitä yksinkertaisesta syystä, että kaappitilaa ei enempää ole... Ja toisaalta: muoti ja tyylikin muuttuu - tuleekohan niitä 80-luvun paitoja kuitenkaan enää ihan oikeesti käytettyä...?

 

Ja, lohduttava maininta ammattijärjestäjältä: kun luopumisen vauhtiin pääsee, nälkä kasvaa syödessä!! Taidan olla jo siinä vaiheessa menossa! Että jos tavara ei ole minulle nyt hyödyksi, se on ehkä enemmän haitaksi. Varastoimalla ja säilyttämällä liian pieni tai muuten epäsopiva vaate tai mikä vaan tavara ei kuitenkaan muutu yhtään käyttökelpoisemmaksi! Eikä se ruma esine ehkä muutu kauniiksi, vaikka sitä säilöisi varastossa 20 vuotta?

Mutta ei tämä maaliskuu sentään kokonaan siivouksen ja järjestelyn parissa ole mennyt: ensin aloitin 31 päivän kyykkyhaasteen, ja sitten vielä päälle koko kehon Tikis treenihaasteen. Sen lisäksi olen tietty käynyt baletissa ja  spinningissä, ja olenpa herätellyt taas vähän hölkkäilyäkin.

Välillä olen vasemmalla silmällä yrittänyt olla mukana saunan ja kylpyhuoneen suunnittelussa, koska remontista on nyt mitä ilmeisimmin tulossa totta. Kaikkien näiden 17 vuoden jälkeen... Kaikki Tampereen alueen laattakaupat on jo kierretty, mutta vielä ei ole mieleistä laattaa löytynyt. Ja on kai siinä pari muutakin muuttujaa vielä.

Myös valokuvausopiskelu on taas aktiivivaiheessa: viikonlopun 19-20.3. vietin Mediapoliksen studiossa, opettelemassa valon näkemistä, valon ja varjon rytmiä, mallin ohjausta, sommittelua, pinnan struktuuria ja muotoa.. Tutustuttiin kapalevyihin, heijastimiin, kertakäyttölakanoihin, sateenvarjoihin, päävaloihin, taustavaloihin, täytevaloihin, korkovaloihin, hiusvaloihin. Unohtamatta silmän valopisteitä ja nasolabiaalipoimuja, diagonaalilinjoja ja sisällöistä viitekehystä. CLEPS.

Tiina Puputin opastuksessa, Mediapoliksen studiolla

Ja, viikonlopun jälkeen sitten kotitehtävien pariin. Sillä vaikeusasteella, että minullahan ei ole mitään studiovarusteita, enkä ehkä aio hankkiakaan. Toki kotitehtävät oli annettu sitä silmälläpitäen, että ne on mahdollista toteuttaa myös luonnonvalolla. Mutta vaikeaa se on!

Tehtävä no. 1, tunnetila "Ärsyyntynyt"

Muutenkin olen koittanut vähän opiskella valokuvausta, ihan kirjoistakin.

Seuraava studiotyöskentelyn lähijakso onkin sitten taas jo ens viikonloppuna. La-su klo 9:00-15:45 kuluu ikkunattomassa, mustassa huoneessa Mediapoliksella, 17 muun samanhenkisen kanssa...

Ja nythän on ollut aikaa myös sosiaaliselle elämälle, välillä näin ihan jopa livenä: olen ehtinyt tapaamaan monia ystäviä ja ihan sukulaisiakin, hyvän ruuan ja juoman merkeissä. Tsekattu uusi ravintola Pyy, annettu uusi mahdollisuus Tiiliholville, nautittu perushyvää sapuskaa 2h+k:ssa ja Grillissä. Pelattu myös Bezzerwizzeriä.

 

Tuke ja Tommy Tabermann, Ravintola Pyy

Monenmoista virkistävää taidenautintoakin mahtui maaliskuuhun. Kuvataidetta: Välimeren Valoa Tampereen Taidemuseossa. Valokuvataidetta: Antti Haapion, Petri Ihanuksen ja Sampo Rautamaan Kolme askelta arjesta, sekä Ami Hyvärisen ja Heikki Mäntymaan Penkki Valokuvakeskus Nykyajassa. Romanttisia lauluja: Eliisa-teatterin Ruusuisia unelmia Pikkupalatsissa. Kamarimusiikkia: Brahmsia Hiekan Taidemuseossa. Pianokonserttoa ja sinfoniaa: Beethovenia ja Straussia Tampere-Talossa. Salibandyä: Steelers - JoKa, kolmas ja ratkaisevaksi muodostunut ottelu Hämeenlinnassa, jonka siis Steelers voitti, ja nousi liigaan!

Välimeren valoa, Tampereen taidemuseo Pääosassa Penkki, Valokuvakeskus Nykyaika Ruusuisia unelmia, Eliisa-Teatteri, Pikkupalatsi 6.3.2016

Brahmsin kamarimusiikkia Hiekan Taidemuseossa 10.3.2016 Straussin Alppisinfonia, Tampere-Talo 11.3.2016

Eikä pidä unohtaa mummuilua, johon on nyt myös ollut enemmän aikaa. Ollaan Iidan kanssa vesiväritelty, leikitty kissanpoikasta, jolle tehtiin pahvilaatikosta pesä, käyty makkaranpaistoretkellä, kiipeilty puissa, luettu Viiruja ja Pesosia, hiihdelty, luisteltu. Muunmuassa. Ja hirveen kauheen paljon kaikkee. Itse pidän itseäni energisenä, mutta kyllä täytyy myöntää että Iida melkein 5v vie kyllä voiton 6-0.

Roolileikkejä

Makkarahiillosta odotellessa Pesässä Laiskiainen Birgitanpolulla

 

Uusin taidehankintamme, "Merihevonen"

Havanna - rapistunutta eleganssia

"Kuuba on trooppinen sekoitus fantastista luontoa, menneestä loistosta kieliviä viehättäviä vanhoja rakennuksia, rikkautta, köyhyyttä ja salsan rytmittämää elämäniloa. Kaiken kruunaa kuubalaisten välitön, luonteva ystävällisyys."

Sinne siis: aloitettiin passin uusimisesta, siirryttiin turistikortin hakuun, ja edelleen muiden käytännön asioiden miettimiseen. Ennen turistikortin hakua kun piti olla jo selvillä majapaikka ja sen osoite, joka kuubalaisella mañanameiningillä kesti aikansa... Me kun emme halunneet perinteiseen minkään tähden hotellimajoitukseen, vaan "casa particular"iin: yksityisomisteiseen huoneistoon. Netistä vaan summassa: toivoen parasta, peläten pahinta..

Matkaseurana meillä oli osan aikaa Tiina ja Pete, joiden kanssa sitten käytiinkin etukäteen monenmonta chattia siitä, mitä kaikkea pitää muistaa ottaa huomioon. "Pakkaa mukaan kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin" oli yleisohje. Joka osoittautui loppujen lopuksi ihan käytökelpoiseksi ohjeeksi. Toinen ohje koski hellevaatteita ja aurinkovoiteita... No, niistä voitiinkin jo olla eri mieltä. Muita mielenkiintoisia mietittäviä: hyttyskarkotetta denguehyttysiin, luottokortit eivät (ehkä?) kelpaa ollenkaan, paljonko käteistä rahaa (euroja, ei dollareita!) mukaan, ja peso convertibleita (turistipeso CUC) kun ei saakaan vaihtaa missään etukäteen, vaan vasta paikan päällä...


Lensimme Helsingistä Pariisiin 3h, Pariisissa 2,5h vaihtoaikaa, Pariisista Havannaan 10h. Air France oli sitten löytänyt ahtaimman mahdollisimman koneensa - tuli melkein tuskastus jo näinkin pienelle ihmiselle. Mutta Havannaan saavuimme, melko väsyneinä, eikä väsymystä juurikaan lievittänyt Havannan sekavat ja pitkäjonoiset lentokenttämuodollisuudet ja matkatavaroiden odottelu. Niin, mutta ohjeissahan oli myös maininta lehmänhermoista, jotka piti ottaa mukaan!


Damaris ja Yor meidät sitten ystävällisesti majoittivat, http://yorydamarishouse.com/. Pääsimme siis samalla vähän tutustumaan kuubalaiseen elämänmenoon lähemmin. Ystäviä ja sukulaisia kokoontui soittelemaan kitaraa ja laulamaan "olohuoneeseemme", kovaäänistä väkeä tuli ja meni, ruokaa laitettiin ja syötiin, tarjottiinpa meillekin kotiruokaa.

Damaris, Yor ja Pertti

Muu musisointiseurue, kasa kitaroita ja koiria...

Ensimmäinen mielikuva vanhassa Havannassa kävellessä oli epätodellisuuden tunne: en tuntenut olevani "oikeassa maailmassa", todellisuudessa ollenkaan, vaan jonkun elokuvan kuvauksissa, feikkikaupungissa, tai unessa. Absurdia, surrealistista. 

Vanhoja amerikkalaisia autoja oli huikean paljon enemmän kuin kuvittelin, ei pelkästään takseiksi hulluille turisteille, vaan ihan käyttöautoina. Seassa lisäksi vanhoja (siis Vanhoja!) ladoja ja mosseja.

Keltaisella avoBuickilla ajelimme 2h kaupunkikierroksen, että saisimme heti jonkinlaisen yleiskuvan ympäristöstä, ja näkisimme laajemmin kuin mitä omat jalat jaksaa. Näimme koko 7km pitkän rantakadun Maléconin, Miramar-alueen (jossa näyttää asuvan se rikkaampi kansanosa, ja jossa suurin osa lähetystöistä majailee), hauskoja liaanipuita Bosque de La Habana -puistossa, Vallankumousaukion ja siellä Chén seinänkokoisen reliefin ja Jose Martin patsaan, Capitolion (parlamenttitalon), Vallankumousmuseon, Katedraaliaukion, Aseaukion, China Townin, ohitimme Cemeterio Critóbal Colónin hautausmaan, Che Guevara-museon, kävimme Kristus-patsaalla... Hyvin kattava kattaus perusnähtävyyksistä siis.

Remontissa oleva Capitolium, nykyään Tiedeakatemian käytössä

Kadut ja jalkakäytävät olivat todella huonossa kunnossa, joka askeleella sai tosi tarkkaan katsoa mihin astuu. Kuoppia ja tietöitä ei todellakaan ollut merkitty millään liikennemerkeillä, nauhoilla tms yhtään millään. Kadussa/jalkakäytävässä vaan saattoi olla (ja oli) reikä, kuoppa, kivikasa. Otsalamppu oli pimeillä aamulenkeillä todella tarpeen!

Rakennukset olivat suurimmalta osaltaan aivan järkyttävän huonossa kunnossa, tai välillä näytti siltä, että koko rakennus olisi romahtanut täysin muiden talojen välistä. Mutta tarkemmin katsoessa raunioiden seassa näkyi kuitenkin pyykkiä kuivumassa ja lapsia leikkimässä - jossain ihmeen paikoissa ihmiset siellä kuitenkin asuivat. Monilla oli ovi huoneistosta kadulle auki, joten pääsimme näkemään oikeasti suoraan olohuoneisiin! Ei ollut kovin luksusta...

Ihmisten yleisilme oli kuitenkin hymyilevä, aurinkoinen, kiireetön. Osittain kuitenkin vähän liiankin "ystävällinen", koska "Hola amigo!" ja "Hello my friend!" kuului jo liiankin usein, kun kaikki taksikuskit, katusoittajat, milloin minkäkin kaupustelijat halusivat turistin huomion.
Kadulla oikeasti ihmiset tulivat pyytämään rahaa lapsen lääkkeisiin, kyselivät olisiko antaa shampoota tai kyniä. Ostettiin yksi paikallislehti Granma yhdellä kuulakärkikynällä. Myös erinäköisistä "hassusti" pukeutuneista ihmisistä sai pesolla ottaa valokuvan. Yrittänyttä ei laiteta. Yleisesti ottaen kuvasin mieluummin ihmisiä vähän puolisalaa, niin kuin aina.

Kauppaan astuessa tuli muikea déjà-vu (eli entiselämys..) - oltiin yhtäkkiä kuin vanhassa Neuvostoliitossa! Isoja vitriinejä, joissa oli muutama tuote esillä. Sujuvalla espanjallani kävin ostamassa kahviin maitoa. Sitä oli joko jauheena tai nesteenä, muita turhia valintoja ei tarvinnut tehdä. Maidon vieressä tarjolla oli deodoranttia ja rommia. Perusasioiden äärellä.

Ei turhaa valinnanvaikeutta

Omien perusasioidensa äärellä lienevät olleen myös alakerran naapurimme yhtenä iltana kun kurkistimme ohikulkiessamme heidän olohuoneeseensa, sieltä kuuluneen kovaäänisen soitannan ja laulannan innoittamana; emme kuitenkaan rohjenneetkaan sisälle mukaan juhlimaan, koska siellä näytti olevan menossa afrokuubalaisen santeria-uskonnon rituaalit. Tanssia, rummutusta, kovaäänistä puhetta ja laulua. Ja seuraavana aamuna löytyikin jollekin hengelle uhrattu kana kadulla, pää poikki. 
 

Hemingwayn uraa ja elämää kunnioitimme käymällä hänen talollaan Finca La Vigiassa, n. 20km päässä Havannasta. Kunhan taksikuski ensin keksi missä se on - muutamalta paikalliselta kysytyn varmistuksen jälkeen löysimme perille.
Kiva talo: Afrikan metsästysmuistoja seinillä, paljon kirjoja ja levyjä, viehättävä työhuone - ihan pystyy ymmärtämään että siellä saattoi viihtyä! 

Täällä, ja tällä Coronalla Hemingway kirjoitti Kenelle kellot soivat?

Turistit Hemingwayn työhuoneen ovella

 

Pilar-vene. Pilar oli Hemingwayn Pauline-vaimon lempinimi.

Viehättävää pihapiiriä, Finca La Vigia

Samoin tsekkasimme niitä monia Hemingwayn kantabaareja, joista on kyllä jo tullut melkoisia turistipyydyksiä: La Floridita, La Bodeguita del Medio, Bar Monserrate. Sloppy Joe´s tosin sai murska-arvostelut palvelun puutteesta ja hitaudesta ja ällöttävistä drinkeitä ja naposteltavista!

Floridita, daiquiryn koti

Sloppy Joe´s - ei pisteitä

Yhden päiväretken teimme Viñalesin laaksoon, jota ympäröivät vaikuttavat Mogotes-sokeritoppavuoret. Kauniita maalaismaisemia, "moottoritiellä" sulassa sovussa hevoskärryjä, pyöräilijöitä, liftareita ja sataa pyyhkäiseviä amerikanrautoja. Kävimme mm. tutustumassa sikarinkäärintään, tippukiviluoliin, lounaalla paikallisessa paladarissa, ja näimmepä hienoja vuorenseinämaalauksiakin. Se, kuinka esihistoriallisia maalaukset mahtoivat olla, oli kyllä meidän mielestämme enemmän kuin arveluttavaa...

Nuoremman polven sikarinviljelijä

Maailman parhaat sikarit. Ja Chen tavan mukaan sikarin pää kastettiin hunajaan.

Paladariin Viñalesissa

Ja ruokaa riitti...

Tippukiviluolista ulostulo - kaunista!

Viehättävä mutta rankka päivä: Auto, jolla matkasimme 3h suuntaansa, oli parhaat päivänsä nähnyt ehkä joskus 50-luvulla, eikä esim. iskunvaimentimia ollut lainkaan. Mutta vain kerran matkan varrella pysähdyttiin hetkeksi konepelti pystyssä; matka jatkui öljynsuodattimen vaihdon jälkeen. Tai jotain. 

Kolme viikkoa ennen matkaamme Havannassa oli ollut melkoiset tulvat: kaduilla paikoin ½m vettä... Ja nytkin yhtenä päivänä rantakatu oli suljettu liikenteeltä, kun mereltä pyyhkäisi melkoiset aallot. Vettä ryöppysi kadulle, muttei kuitenkaan ihan tulvaksi asti.

Yhden päivän kävelyretkemme suuntautui vähän kauemmaksi vanhasta Havannasta: Cementerio Cristóbal Colón, hautausmaa siis. Perustettu 1876, lähes miljoona hautaa, ja kuuluisa kauneudestaan ja loistostaan. Kauneus ja loisto lienee katsojan silmässä, koska meidän mielestämme hautausmaa oli lähinnä creepy!! Hyvin askeettinen: hautakivien päällä tai vieressä ei ollut oikeastaan mitään, mikä olisi kertonut siitä, että joku mahdollisesti joskus kävisi haudoilla muistamassa vainajia. Kaikissa haudoissa oli hädin tuskin edes nimeä.

Pedreira-Garcia on tainnut lähteä käymään jossain..?

Kuubaan matkatessamme tiesimme onneksi etukäteen, että mihinkään kulinaristien maahan emme ole menossa. Osasimme siis asennoitua siihen, että ruoka ei missään vaiheessa ollut millään lailla ihmeellistä, ei nyt suoranaisesti pahaa, muttei missään mielessä hyvääkään. Valkoista riisiä ja papumuhennosta Moros y Cristianos, siihen kylkeen milloin joku liha- milloin kanaklöntti. Perunan asemesta esim hampurilaisen kanssa tuli banaanisiivuja. Ei elämyksiä sillä saralla - pari päivää meni jopa erittäin vähällä ruualla, todennäköisesti O´Reillyn kana-annosten vuoksi. Jonka piti olla ihan ykköspaikkoja?

Viikon ehdottomasti herkullisimman näköinen ruoka, ja ainoa kana tästä ravintolasta, josta ei saanut vatsatautia...

Tiesimme myös, että sellainen länsimainen hapatus kuin Internetti ei ole ihan joka paikassa saatavilla, mutta jotenkin sitä aina yllättyi kun ei voinutkaan surffailla aukioloaikoja, osoitteita tms. Olimme siis 10 päivää aika pussissa, tietämättä maailman menosta yhtään mitään. Siksiköhän ne kuubalaiset ovatkin niin onnellisia...?

Salsan tanssiminen jäi aika vähiin: harmittavasti Casa de la Musica -tyyppiset paikat aukeavat niin kovin myöhään, ettei vanhat jaksa. Yhdessä iltashowssa käytiin, Buena Vista Social Club afrokuubalaisesta musiikista nauttimassa, mutta sielläkin salsaa vain katseltiin. Omat salsat piti perustaa majapaikan olohuoneeseen, omalla musiikilla - mutta kävihän se niinkin!
Elävää musiikkia oli kyllä tarjolla lähes jokaikisessä pikkuruisimmassakin baarissa kaiken päivää. Kyllähän siinä mojito meni jos toinenkin, letkeän musiikin tahdissa!

Kaikenkaikkiaan täytyy todeta, että matka olisi voinut monella muotoa mennä paremminkin: olisi voinut olla aurinkoisempaa ja lämpimämpää ja vähätuulisempaa, ja olisi ollut miellyttävämpää olla koko ajan terveenä. Eikä sekään tuntunut yhtään mukavalta, että kaulakoru repäistiin kaulastani, tai että Pertti astui lenkkarinsa pilalle märkään sementtiin... 

Mutta ainahan matkailu avartaa: näimme ja koimme paljon kaunista ja kuvauksellista, uutta ja erilaista; ihan ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka Meidän Mielestämme, mutta emme kuitenkaan ihan varauksetta suosittelisi kaikille. Asennetta pitää olla!