Kappelissa ja hautausmaalla

Jo toisen kerran tänä vuonna päätin viettää pienen palan viikonlopustani Vatialan Siunauskappelissa ja hautausmaalla. Toki molempiin oli ihan syykin: olin valokuvaamassa siunaustilaisuuksia. Molemmat kerrat olivat myös ihana hetki hiljaisuutta ja rauhaa, vaikkakin surua.

Arkkitehti Viljo Revellin suunnittelema kappeli on ... mikä olisi oikea adjektiivi .... RUMA? Ainakin askeettinen, karu, betoninen. Elämä ja kuolema ehkä käyvät vuoropuheluaan, no jaa: karun kappelin sivuseinät ovat lasia, joista näkyy sisäpihalla molemmin puolin sinivihreät vesialtaat – väriä ja elämää? Ainakin viime lauantaina myös vesialtaissa jotenkin toistui myös kuoleman sanoma: altaat olivat täynnä pudonneita keltaisia ja punaisia lehtiä. Altaiden veden väreilystä tulee kuitenkin kappelin haaleaan valoon kauniit heijastukset. Ja päinvastoin.

Siunaustilaisuuden valokuvaaminen on melko haastavaa monellakin tapaa. Kappelissa saattaa olla joko koko ajan melko hämärää, tai sitten niin kuin viime lauantaina: välillä aurinko melkein häikäisi sisälläkin, välillä taas pilvet vetivät koko kappelin ihan pimeäksi. Melkoista säätöä. Ja haasteensa aiheuttaa jo se, että yrität liikkua hienovaraisesti, näkymättömänä, kenenkään huomaamatta, tunnelmaa häiritsemättä, mutta kuitenkin saada kuvan kaikista. Mission impossible. No yritin ainakin valikoida kopisemattomat kengät, joilla pääsin hiipimään puolelta toiselle. Toivottavasti en häirinnyt surevia omaisia ja ystäviä. Itse asiassa monet lausuivat niin henkilökohtaisia ja kauniita viimeisiä toivotuksia vainajalle, että itsellekin tuli kyynel silmään, vaikka kyseessä oli minulle aivan tuntematon henkilö. 

Suru on Suomessa ja Euroopassa yleensä mustaa, Aasiassa valkoista. Arkku ja läheisten kukat ovat Suomessakin usein valkoiset.

Tässä kyseisessä siunaustilaisuudessa muistokukat laskettiinkin ensimmäisenä – onko se yleinen tapa? Edelliskerralla muistoseppeleet laskettiin viimeisenä, juuri ennen kuin arkkua lähdettin kantamaan hautapaikkaa kohti. Tapoja on siis monenlaisia? Ja tässä tapauksessa arkku jäi kappeliin, ja omaiset kävivät vain viemässä kukat hautapaikalle, ilman minkäänlaista seremoniaa siellä. Lähimmät omaiset sitten ilmeisesti myöhemmin laskevat uurnan hautaan kaikessa hiljaisuudessa.

Kuolema on jotenkin niin hauras asia. Hauras ja voimakas. Koska se on kuitenkin jotain niin lopullista. Täydellistä ja pysyvää. Sattuneesta syystä elämän ja kuoleman ajatukset ovat viime aikoina olleet omassakin mielessä useasti. Miltä itsestä oikeasti tuntuisi kuulla, että elinaikaa on jäljellä viikkoja, ehkä kuukausia? Mitä tekisin? Masentuisinko omiin oloihini, pois toisten näkyviltä, vai saisinko ihmeellisen tarmonpuuskan nähdä ja tehdä kaikkea? Vaikea hahmottaa. Ajatuksia varmaan poukkoilisi laidasta laitaan: kuinka kauan läheiset minut muistavat, millaisena he minut muistavat. Kuinka pian muistikuvat alkavat hämärtyä, kuinka kauan menee siihen, että minua ei kukaan enää muista olleenkaan?

Hautausmailla on kuitenkin jollain tapaa mukava kävellä ja katsella. Monet haudat ovat persoonallisia, nykyään jopa Suomessa, mutta enemmän vielä muilla mailla. Monissa maissa esim hautakivessä on vainajan kuva. Itse haluan kuitenkin tuhkani siroteltavan tuuleen, mereen. Esim. Kaap die Goeie Hoop käy mainiosti - toivoa valaen, rooibos-teetä nauttien.